Riku Rantala ei voi olla väärässä

Ennen lähtöä vielä viimeiset nähtävyydet San Franciscosta.

Maisemia Pacific Coast Highwayn varrelta.

Rikua ja Tunnaa ja legendaarista Madventuresia on varmasti kiittäminen siitä, että minunkin kaltaiseni tavan tallaajat ovat saaneet päähänsä hankkiutua kamoistaan eroon ja lähteä reissaamaan. Sillä kukapa ei haluaisi vaihtaa oman elämänsä kulminoituneita tiskivuoria lumihuippujen valloitukseen ja etsiä elämän tarkoitusta muualtakin kuin laskupinojen pohjalta.

Joten kun Riku Rantala sivumennen huomauttaa kolumnissaan, että Yhdysvaltojen länsirannikon rantaviivaa seuraileva Pacific Coast Highway on kaunein valtatie, jota hän on koskaan ajanut, haluaisin tuntea samoin.

Ajamme ensin San Franciscosta lähdettäessä Golden Bridgen läpi, vaikka se tarkoittaa ylimääräistä tietullimaksua. Tuuli ei tuiverra tukkaa, sillä avo-Oldsmobilen sijaan meillä on alla tylsä ja turvallinen Dodge. Hieman San Franciscon alapuolella pysähdymme ihmettelemään kalpean taivaan alla värjöttelevää rantakivikkoa. No mikäs se tuolla vilahtaa, onko se rotta? Ei vaan orava. Enpä muista aiemmin nähneeni rannalla oravia, mutta täällä rantatörmän vallannut oravalauma ottaa ilon irti hiekkakylvyistä ja kallionkolosista.

Oravat rannalla.

Orava tähyää rantamaisemaa.

Pacific Coast Highway kulki jyrkänteisellä rannalla kiemurrellen.

Tie kipuaa rannan kallionjyrkänteen reunalla. Meri pärskyy alla. Odotan koska se wow-efekti tulee. Taivas on apean värinen ja pisaroi.

Kurvaamme halki idylisen Coromandelin. Yövymme Montereyssa ja sataman oinksuvat hylkeet ovat kerääntyneet lautalle köllöttelemään. Yksi hylkeistä on synnyttänyt kuolleen poikasen, emo painaa päänsä liikkumattoman pienokaisen päälle. Huomaan, että hylkeillä on oikeastaan aika surullisen näköiset silmät. Clam chowderia olisi tarjolla useammassakin laiturin varrelta löytyvässä ravintolassa.

Mutkittelemme eteenpäin. Rannalla tien varressa on useitakin merileijonien majailupaikkoja ja pysähdymme yhteen niistä. Yhtäkkiä katse erottaa muhkuraisesta vesirajasta satoja harmaita parimetrisiä hylkeitä. Näiden raskaanoloisesti maalla etenevien eläinten elämään näyttää mahtuvan paljon suukopua ja vielä enemmän loikoilua lämpimässä rantahiekassa.

Ranta oli piukassa merileijonia.

Merileijonat lepäilemässä.

Ystävät rannalla.

Hieman merileijonien jälkeen löytyi reissun kohokohta: Jam tasting eli hillo-maistelut.

Hillopaikassa oli mukava tunnelma ja itsepalvelukassa.

Vähitellen Tyynenvaltameren rannikkotie johdattelee meidät Los Angelesiin. Maisemat matkalla olivat Yhdysvaltalaiseen tapaan suureelliset, mutta mitään erityisempää vau-tunnetta haaleista maisemista ei välity.

Mutta Riku ei tietenkään ole väärässä. Meillä jokaisella on omat tiemme varrelle muodostuvat erityishetkemme, eikä niitä voi oikein ennakoida tai synnyttää väkisin. Vaikka reitti voi olla sama, yhtenä päivänä taivas on toiselle kirkas ja toiselle apean harmaa. Minulle Pacific Coast Highway-tienpätkä oli kauneimman sijaan kenties melankolisin, mitä olen kokenut. Ei ihan kyynelsilmäinen, mutta alavireisen apea. Kuin mereltä nouseva usva.

Jossain vaiheessa aurinkokin pilkahtaa, vaikka suurin osa matkaa onkin taivas ihan pilvessä.